Kotiäidin kuntoilua

Minä mietin usein mahdollisuuksia kohottaa olematonta kuntoani. Olisi ihanaa päästä vaikka kerran viikossa kuntosalille tai johonkin kevyeen jumppaan. Siis todella kevyeen, vaikka johonkin eläkeläisryhmään. Se sopisi minulle. Tosin saattaisin tuntea itseni siellä liian nuoreksi, mutten todellakaan liian hyväkuntoiseksi.

Joskus sain loistoidean ja ajattelin ostaa kotiin jonkin kuntolaitteen; kuntopyörän tai crosstrainerin. Stepperikin kävi mielessä. Selailin kaikenmaailman kuvastoja ja laskeskelin, onko minulla varaa sellaiseen ja mihin sen sitten laittaisin. (No telkkarin lähelle tietenkin) Laskin myös, että se maksaa itsensä nopeasti takaisin, jos vertaa siihen, että kantaisin rahaa kuntosalille kerran viikossa. Järkevä ostos siis kaiken kaikkiaan; rahaa säästyy, kunto kasvaa ja mieli kohenee. Kunnes heräsin todellisuuteen –onneksi. Missä välillä minä sitä kuntovehjettä käyttäisin? Päivät menee lapsia hoitaessa, kotitöitä tehdessä, ruokaa laittaessa. Illat olen pyhittänyt –mikäli se on mahdollista –neulomiselle. Silloin istun kuin tatti sohvalla ja neulon. Minun ja puikkojen väliin ei mikään kuntolaite tule. Nyt joku viisas sanoo, että aina löytyy aikaa liikunnalle. Kyllä, löytyyhän sitä, mutta ei kotona, ei ainakaan minulla.

Kuvitelkaa tilanne, että olette päättäneet, että tänään aiotte ottaa ensimmäisen askeleen ja kuntoilla vähintään puoli tuntia. Vaihdatte kuntoiluun sopivat vaatteet, laitatte vesipullon ja mp3-soittimen valmiiksi. Kännykkä piippaukselle tai äänettömälle, ettei vauvalehtien myyjät häiritse. Ensin keksitte lapsille jotain tekemistä; laitatte pöydälle paperia, värityskuvia, kynät ja vaikka muovailuvahaa valmiiksi. Lattialle rakennatte junaradan tai autoleikin valmiiksi. Leikitte vähän aikaa lasten kanssa ja sitten pikkuhiljaa hipsitte olohuoneeseen. Laitatte kuulokkeet korville ja olette valmiina. Lähdette liikkeelle. Mieli on hyvä ja toivoa on, että tämä onnistuu. Sitten: ”Äiti, mitä sä teet?” Uteliaat pikkusilmät kurkkivat ovella. Sanotte, että äiti kuntoilee, menkää leikkimään. Hetken päästä: ”ÄITIIII, toi kiusaa. Se vei mun auton!”. Selvittäkää itse nyt riitanne, ajattelet. Kunnes: ”Äiti, mul on tylsää. Mä en jaksa piirtää enkä leikkiä. Mä haluun kattoo lastenohjelmia”. Tässä vaiheessa lapset marssivat olohuoneeseen. Koitatte sitkeästi jatkaa, ettekä välitä lasten kitinöistä. Sitten lasten huomio kiinnittyy itse kuntolaitteeseen. ”Äiti, mä haluun kans koittaa, mee pois.” ”Äiti, mikä tää nappula on, voinko mä painaa siitä?” ”Äiti, miksi sä olet noin punanen?” Kaikesta huolimatta jatkatte vielä. Sitten tulee pienempi lapsi teidän luo ja ilmoittaa pontevasti: ”Kakka!”. Luovutatte. Juotte vettä ja lähdette pesemään kakkoja pois. Kuntolaite päätyy lasten leikkeihin ja pölyyntyy olohuoneen nurkassa, kunnes joulusiivouksen yhteydessä mies vie sen varastoon. Käytte hakemassa kausikortin kuntosalille. Tai niin minä ainakin teen. Heti, kun on aikaa.